22.3.1989

Tyrvään kihlakunnanoikeuden päätös 9.12.1986

F:n, G:n, H:n, I:n, J:n ja K:n D:tä vastaan hänelle 26.8.1986 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla ajamasta kanteesta kihlakunnanoikeus on lausunut selvitetyksi, että Punkalaitumen kunnassa oli 6.10.1963 kuollut A ja sittemmin 28.2.1974 hänen miehensä B. A:n ja B:n puolisot olivat Euran kihlakunnanoikeuden päätöksellä 21.5.1930 ottaneet ottolapsekseen 29.6.1925 syntyneen C:n. Huittisten kihlakunnanoikeuden päätöksellä 10.5.1952 he olivat ottaneet ottolapsekseen 27.8.1933 syntyneen D:n. B:llä ja A:lla ei ollut ollut omia lapsia.

Ottolapsi C oli ollut Köyliön kunnasta olleen L:n ja tämän ensimmäisen vaimon M:n tytär, jonka he olivat antaneet edellä mainituille A:n ja B:n puolisoille ottolapseksi. Heillä oli ollut myös toinen lapsi, N, joka oli kuollut lapsettomana Helsingissä 26.9.1974, hänen vaimonsa O:n kuoltua 29.1.1971 Helsingissä.

M:n kuoltua 14.2.1927 oli L solminut toisen avioliiton 24.9.1927 P:n kanssa. Tästä jälkimmäisestä avioliitosta olivat syntyneet kantajat F, G, H, I, J ja K.

C oli kuollut naimattomana ja lapsettomana 21.9.1984.

F:n ja hänen myötäpuoltensa hakemuksesta Tyrvään kihlakunnanoikeus oli lainvoimaisella päätöksellä 4.6.1985 määrännyt A:n ja B:n kuolinpesät pesänselvittäjän hallintaan. Pesänselvittäjäksi oli määrätty asianajaja X. Lisäksi kihlakunnanoikeus oli määrännyt X:n pesänselvityksen jälkeen pesänjakajana toimittamaan jaon A:n ja B:n kuolinpesissä. Tämän määräyksen perusteella X oli 25.3.1986 toimittanut perinnönjaon A:n ja B:n jälkeen katsoen näiden kuolinpesien ainoaksi osakkaaksi ja perilliseksi A:n ja B:n puolisoiden ottotyttären D:n C:n kuoltua ottovanhempiensa jälkeen 21.9.1984 naimattomana ja lapsettomana. Pesänjakaja oli katsonut, että D A:n ja B:n puolisoiden toisena ottolapsena oli perinyt myös toisen ottolapsen C:n osuuden ottovanhempiensa kuolinpesissä. B:llä ja A:lla oli ollut 23.6.1957 laadittu keskinäinen testamentti, jossa oli ollut maininta, että eloonjääneen puolison kuoltua omaisuus oli menevä tasan ottolapsille C:lle ja D:lle. Tämän testamentin B oli vaimonsa kuoleman jälkeen valvonut vanhan perintökaaren aikana 21.2.1964 ja antanut valvontapöytäkirjan tiedoksi C:lle ja D:lle 12.3.1964. B:n kuoltua 28.2.1974 uuden perintökaaren aikana keskinäisen testamentin toissijaiset saajat C ja D eivät olleet testamenttia valvoneet eivätkä siihen näin vedonneet. Ilman valvontaakin he olivat olleet molempien kuolinpesien ainoat osakkaat ja perilliset.

F ja hänen myötäpuolensa olivat, katsoen olevansa C:n puolisisaruksina oikeutettuja hänen osuuteensa B:n ja A:n kuolinpesissä, vaatineet 25.3.1986 toimitetun perinnönjaon julistamista pätemättömäksi.

A oli kuollut 6.10.1963, jolloin hänen jälkeensä ottolapsen perintöoikeus määräytyi lakien voimaantulosäännösten eli 19.1.1979 lapseksiottamisesta annetun lain 33 §:n 1 momentin sekä 8.2.1985 lapseksiottamisesta annetun lain 57 §:n 1 momentin nojalla ottolapsista 5.6.1925 annetun lain 7 ja 8 §:n mukaan.

B oli kuollut 28.2.1974, jolloin hänen jälkeensä ottolapsen perintöoikeus määräytyi edellä mainittujen lakien voimaantulosäännösten nojalla ottolapsista annetun lain 7 ja 8 §:n mukaan, sellaisina kuin nämä pykälät olivat ennen 5.2.1965 annettua muutosta.

Koska A:n ja B:n puolisoilla ei ollut ollut rintaperillisiä, heidän ottolapsensa C ja D olivat perineet heidät. Ottolapsien saatua omaisuuden jo omistukseensa, mutta ennen perinnönjaon toimittamista, oli toinen ottolapsista, C kuollut 21.9.1984. Ottolapsista annetun lain 8 §:n 2 momentin nojalla, jota edellä mainittujen myöhempien lakien voimaantulosäännösten mukaan oli sovellettava C:tä koskevaan 21.5.1930 perustettuun ottolapsisuhteeseen ja joka pykälä oli ollut voimassa A:n kuollessa, C:n kuoltua hänen omaisuutensa, myös ottoäidiltä saatu, koska ottoäidillä ei ollut ollut rintaperillisiä, oli siirtynyt C:n puolisisaruksille eli kantajille.

B:n kuollessa 28.2.1974 C oli perinyt osuutensa hänen omaisuudestaan. C:n kuollessa 21.9.1984 oli ollut voimassa 19.1.1979 annettu laki lapseksiottamisesta, jonka 33 §:n 1 momentin mukaan aikaisemmin perustettuun ottolapsisuhteeseen oli sovellettava aikaisempaa lakia, ellei 32 §:n 3 momentista muuta johtunut. Näin ollen ottolapsista annetun lain 8 §:n 1 ja 2 momentin nojalla, koska B:ltä ei ollut jäänyt rintaperillistä, joksi ei voitu katsoa samanarvoista ottolasta, C:n puolisisarusten eli kantajien oli katsottava perivän hänen ottovanhemmiltaan perimänsä omaisuuden hänen jälkeensä.

Edellä esitetyn perusteella kihlakunnanoikeus on katsonut, että 25.3.1986 A:n ja B:n jälkeen toimitettu perinnönjako oli laadittu väärin perustein. Sen vuoksi kihlakunnanoikeus on julistanut perinnönjaon pätemättömäksi ja määrännyt, että X:n oli kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaisesti toimitettava uusi laillinen perinnönjako mainituissa kuolinpesissä.

Uudenkaupungin raastuvanoikeuden päätös 27.4.1987

F:n myötäpuolineen D:tä vastaan 26.8.1986 hänelle tiedoksi toimitetun haasteen nojalla ajamasta kanteesta raastuvanoikeus on lausunut selvitetyksi, että oikeuden määräämä pesänjakaja asianajaja X oli toimittanut 27.3.1986 perinnönjaon Uudestakaupungista olleen, naimattomana ja lapsettomana 21.9.1984 kuolleen C:n jälkeen katsoen pesän osakkaiksi kantajina olevat C:n puolisisarukset ja lisäksi tämän jutun vastaajana olevan C:n ottosisaren D:n ja jakaen tälle sen osan pesästä, jonka C oli saanut perintönä ottovanhemmiltaan, 6.10.1963 kuolleelta A:lta ja 28.2.1974 kuolleelta B:ltä.

A ja B olivat ottaneet C:n ottolapsekseen Euran kihlakunnanoikeuden 21.5.1930 julistamalla lainvoimaisella päätöksellä.

C:n kuollessa oli voimassa ollut 19.1.1979 annettu laki lapseksiottamisesta, jonka 33 §:n 1 momentin mukaan aikaisemmin perustetussa ottolapsisuhteessa oli oikeudesta periä ottolapsi voimassa, mitä aikaisemmassa laissa oli säädetty. Aikaisemman eli ottolapsista 5.6.1925 annetun lain 8 §:n nojalla, jollei rintaperillisettä kuolleen ottolapsen ottovanhempi ollut elossa, ottolapsen perivät tämän ottovanhemmaltaan perintönä saaman omaisuuden osalta ottovanhemman rintaperillinen ja, jollei sellaista ollut elossa, perittävän ottolapsen omat sukulaiset. Tuo säännös oli kumottu 5.2.1965 annetulla lailla (44/65), ja noudatettavaksi oli tullut 1.1.1966 lukien perintökaaren 4 luvun 3 §:n 2 momentin samansisältöinen säännös, joka oli sittemmin kumottu jo mainitulla 19.1.1979 annetulla lailla.

Näin ollen ja kun A:lta ja B:ltä ei ollut jäänyt rintaperillisiä, jollaiseksi ei voitu katsoa ottolasta, pesänjakajan C:n jälkeen toimittama perinnönjako oli perustunut virheelliseen lain soveltamiseen siinä, että D oli luettu C:n pesänosakkaaksi ja hänelle määrätty jaon kohteena ollutta omaisuutta.

Tämän vuoksi raastuvanoikeus on oikaissut 27.3.1986 tehtyä jakoa siten, että D:n sijasta C:n puolisisarukset F, G, H, I, J ja K saivat yhteiseen omistukseensa ja hallintaansa jakokirjan I.1. ja 2. kohdissa mainitut C:n ottovanhemmiltaan perimän kiinteän omaisuuden ja sen myynnistä saamat rahavarat.

Turun hovioikeuden tuomiot 8.4.1988

Hovioikeus, jossa D on hakenut muutosta sekä Tyrvään kihlakunnanoikeuden että Uudenkaupungin raastuvanoikeuden päätökseen, on kahdella eri tuomiolla jättänyt asian kihlakunnanoikeuden ja raastuvanoikeuden päätösten varaan. D on velvoitettu suorittamaan F:lle ja tämän myötäpuolille yhteisesti korvaukseksi hovioikeudessa olleista kuluista kummankin muutoksenhaun osalta erikseen 850 markkaa 16 prosentin korkoineen tuomion antopäivästä lukien.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU